Julkaisin Kuoriutumattomat helluntaita edeltävällä viikolla.

Ehkä mikään kirjani – Pahan kukkia lukuun ottamatta – ei ole ollut yhtä kauan tekeillä kuin tämä runo-, proosa-, fragmentti- ja aforismikokoelma, joka ei ole kirjallisuutta, ainakaan ainoastaan, vaan myös valokuva- ja kirjataidetta. Toisin kuin useimmat kirjallisuuden teokset, tämä teos on olemuksellisesti yhtä fyysinen kuin öljymaalaus, tosin monistettu. Tekstithän – sanataideteokset – eivät periaatteessa ole aineellisia; niitä voidaan esimerkiksi säilyttää digitaalisesti, näkymättömästi, irrallaan kaikesta graafisesta “ulkoasusta”. (Kovin pitkälle tämä ei pidä paikkaansa; esimerkiksi kursiivi on graafinen keino, jota kirjailijat käyttävät jo tekstejä valmistaessaan, samoin monet runoilijoiden keinot, kuten säejaot ja modernismille tyypilliset säkeenloppujen ja muiden runon pikkuosien sijoittelu arkille vapaasti – maneeri, jolla lienee unohtuneet visuaaliset juurensa vanhojen säemuotoisten tekstien ladontakäytännöissä: kun pitkän säkeen loppu ei mahtunut riville, häntä pudotettiin riviltä.)

Kuoriutumattomat on yhteistyö hyvän ystäväni, valokuvataiteilija Martti Jämsän kanssa. Teen kirjan vaiheikkaasta historiasta selkoa itse teoksen alkusivuilla. Lähtökohtana olivat Martin lähikuvat linnunmunista, jotka ovat kuuluneet Forssan luontomuseon kokoelmiin ja ovat peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Näiden ympärille tarvittiin sekä tekstiä että kirja. Muna on vahva symboli, mutta halusimme nähdä sen asiallisesti: lintu on peruuntunut, ikään kuin korvattu hauraalla mutta ikuisella orgaanisella esineellä, jolla on oma esteettinen ja tieteellinen arvonsa.

Aiheet olivat vaikeita ja välttelin niitä pitkään. Vaikeinta oli saada selville, mitä ne edes olivat.

Lopulta tein Kuoriutumattomiin fragmentaarisen tekstikollaasin, jollaista olen usein yrittänyt mutta josta aiemmin olen aina luopunut. Paremmalta on sittenkin tuntunut sanoa asiat loppuun ja mahdollisimman selvästi. Olen muodostanut ajatuksen: en ole runoilija. Mutta ehkäpä olenkin! Tässä tapauksessa katkelmallinen ratkaisu lopulta toimi. Pidin huolen, ettei mikään tekstinpätkä ole täysin irrallinen vaan liittyy aiheen tai ajatuksen puolesta johonkin toiseen lauseeseen tai kirjan fyysiseen elementtiin.

Kirjassa – ja kirjalla – kysellään, mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa, miksi emme oikein pidä elämästä.

Kuoriutumattomat on kirje liikkeestä ja sen pysäyttämisestä, reliikeistä ja jäänteistä ja metsästysmuistoista, tappamisesta, kärsimisestä ja kärsimättömyydestä, armosta, hiljaisuudesta ja nimettömästä ahdistuksesta, kalvavasta halusta säilyttää jokin, mikä ei säily, halusta nähdä sisälle sikiämisen hetkeen. Ynnä muusta sellaisesta.

Martin kuvat tulostettiin Hahnemühlen riisipaperille mustesuihkutulostimella. Tein sen itse, ja se oli kaameaa, sotkuista ja turhauttavaa työtä. Otan mieluummin kaiken pimiön vaivan ja hankaluuden. Mutta koska jälki on niin selvästi omalla tasollaan erityisesti laserprintteihin verrattuna, ei tämä sittenkään jääne viimeikseksi kerraksi, kun Bokeh-kirjahkoon tehdään jotakin mustesuihkuprintterillä. Kuvalajin hienosteleva nimi muuten on pigmenttivedos, ja tehtyäni niitä 300 A4-arkin verran (yhteensä 1200 pientä printtiä) aloin käsittää, miksi valokuvataiteessa halutaan kutsua tulosteita vedoksiksi: niitä ei tehdä nappia painamalla vaan teknisiä ongelmia ratkomalla. (Pigmenttivedoksiksi pitäisi tosin nimittää myös lasertulosteita, kuten kopiokoneella tehtyjä “monisteita”; ihan oikeaa väripigmenttiä niissäkin on, se vain on toisella tapaa kiinnitetty paperiseen alustaansa.)

Sisäkannen tittelit on ladottu metallikirjakkeista ja painettu käsikäyttöisellä prässillä. Vasta tehtyäni kannet aloin miettiä, mistä otsikon kirjaintyyppi onkaan tuttu: Atget’n vanhojen Pariisin-kuvien markiiseista ja plakaateista vai Helvetin enkelien selkälogosta.

On miellyttävää olla kirjailija ja julkaista teos, jota kirjallisuusinstituutio ei kykene sisäistämään.

Siinä, mikä lehtien kulttuuriosastojen ja kirjakauppojen näkökulmasta hyväksytään kirjallisuudeksi ja mikä ei, on kysymys vaikutelmasta, epätäsmällisistä säännöistä, eli käytännöistä.

Mikä kirja on? Kirjallisuusinstituutio ei kysele tätä vaan tyytyy tietämään vastauksen lonkalta.

Eilen luin lehdestä, että Amanda Gormanin kuuluisaksi tulleen “virkaanastujaisrunon” suomennoksesta on nyt tehty “kirja”. Se on kirja, vaikka siinä on vain 32 sivua – mielekkäämpää olisi ollut tehdä runovihko tai lentolehtinen tai zine tai julkaista teksti kirjallisuuslehdessä ja netissä. Mutta haluttiin kirja, oikea kirja, jonka voi ostaa ja lukea niin kuin kirjoja ostetaan ja luetaan. Sillä jos se ei ole kirja, se ei ole oikein mitään, ajattelee kirjallisuusinstituutio. Gormanin tekstin pääformaatti on tietysti äänikirja, mutta äänikirjakin tarvitsee yhä kirjan jalustakseen ja ankkurikseen (melkein mitään ei julkaista vain äänikirjana).

Muistan myös, kun Poesia lanseerasi kauniin Poesiavihkot-hankkeensa, jossa kirjan itsevaltius kirjallisuuden hyväksyttävänä julkaisumuotona kumotaan. Jossakin oheistekstissä tekijöitä kehotettiin huomioimaan se seikka, ettei Poesiavihkoissa julkaiseminen kovin vakuuttavasti lihota teosluetteloa ainakaan apuraharaatien silmissä. Poesiavihkon julkaiseminen ei ole sama asia kuin kirjan julkaiseminen. Vihko on liian pieni ja huomaamaton. Pitää olla kirja, jos haluaa institutionaalista huomiota tekstityölleen. Vihkolla ei kukaan ansioidu. Vihkoon ei liioin kirjallisuuskritiikki koske. Kritiikki ja muu julkinen vastaanotto suostuu taipumaan vain kirjojen puoleen.

Omassa Häviössäni – joka sekin uhmasi kirjan ulkoisia sopivuuskriteerejä stiftaten sidotulla muodollaan ja pystysuuntaisella avautumissuunnallaan – arvelin, että ensimmäinen esseekokoelmani sivuutettiin Hesarin esikoiskirjakilpailussa sen ulkonäön vuoksi. Kirja oli pieni ja tuhruinen ja ilmoitti sisältävänsä “esseitä”. Sen oli julkaissut pieni ja hämyinen Savukeidas. Kun kävi ilmi, että ihmiset kuitenkin lukivat ja jopa ostivat sitä niin kuin kirjaa luetaan ja ostetaan, lehti katsoi tarkemmin ja otti kirjan mukaan seuraavan vuoden kisaan. Hesarin kilpailu on yllättävänkin tärkeä työkalu kirjallisuuden rajojen määrittelyssä. Esikoiskirjailijuuden kriteerit ovat epämääräiset ja spekulatiiviset. Omakustanteet eivät yleensä kelpaa, mutta ei niitä ole kategorisesti uloskaan suljettu. Hyvässä muistissa on, kuinka Leevi Lehdon Ntamo aikanaan järkytti esikoisteoksen konseptuaalisia perusteita tuottamalla lyhyessä ajassa suuren joukon on-demand-painatettuja tekstiläpysköjä. Tekijän tunnistamisessa esikoiskirjailjaksi käytetään “kokonaisharkintaa” eli jonkinlaista valistunutta, hyväntahtoista, pehmeää mielivaltaa. Taitaa olla hyvin selvää, että esimerkiksi Ida Pimenoff on tämän vuoden esikoiskirjailija, vaikka hän on ennen uutta romaaniaan julkaissut kolme kirjaa; niissä vain ei ole riittävästi oikeanlaista tekstiä. Vanhat ja vakaat kustantamot ovat eräänlaisia lisenssilaitoksia. Ne lyövät kirjoihin leimansa: tämä on kirjallisuutta, ettekä te (yleisö, kriitikot, media) voi sitä kiistää. Nämä ovat tapoja, joilla paino- ja muiden monistuskoneiden käyttöä ja siten kirjallisuuden piiriä yhä valvotaan ja rajoitetaan. (Kun painotekniikka uuden ajan alussa riistäytyi käsistä, alkoivat hallitsijat ja valtiot ja kirkko eri tavoin suitsia sitä, jakaa ja evätä lupia, ottaa anarkistista tekniikkaa hallintaansa. Samantapaista on tapahtunut internetin tapauksessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta sitä eivät ottaneet haltuunsa valtiolliset vaan kaupalliset toimijat.) Tilanne on nyt muuttumassa. Parissakymmenessä vuodessa Helsingin keskustan kivilinnat ovat vähenneet noin yhteen. Kirjallisuuden määrittely ja julkaiseminen on monimuotoistumassa, ja myös Bokeh toimii siellä missä se näkee eniten uusia mahdollisuuksia: kopiokoneiden, nippuleikkureiden ja satulanitojien luona.