Teoskynnys ylittyy

Mika Taanilan kirjateos My Silence (BOKEH#009) julkaistiin pari viikkoa sitten.

Se on muodoltaan täysin konventionaalinen koodeksi, vasemmalle avautuva toisesta reunastaan yhteen sidottu paperinippu, jonka ehdotettu tai suositeltava lukusuunta ja -tapa on järjestyksessä sivulta 1 sivulle 104.

My Silence on ensimmäinen liimasidottu Bokeh-julkaisu, pilottiprojekti uudella käsikäyttöisellä Fastbind-sidontakoneellani. Homma sujui nähdäkseni/toivoakseni oikein hyvin, vaikka kirja on aika paksu ja paperi samoin (Multicopy 160 g/m2). Käsittelin koekappaleita kovin kourin, ennen kuin etenin lopulliseen tuotantovaiheeseen.

Liimasidontakone Fastbind Secura, vierellään satulanitoja Stago Salut.

Käsitteellisesti ja taiteellisesti My Silence ei ole tavallinen kirja, ainakaan kirjallisuusihmisten odotusten valossa. Se on tekijänsä samannimisen videoteoksen sisarteos, käsitteellisesti vastaava. Mutta vastaanoton kannalta ja taideobjektina se noudattaa hyvin toisenlaisia sääntöjä. Taanilan videoinstallaatio My Silence (2013) oli leikattu Louis Mallen elokuvasta Ilta Andrén kanssa (1981) siten, että kaikki ruudut, joiden aikana puhutaan, oli leikattu pois. Elokuva lyhentyi murto-osaan alkuperäisestä pituudestaan, sillä siinä puhutaan hyvin paljon.

Kirjamuotoisessa My Silencessa vastaavan käsittelyn kohteena on elokuvan pokkarina julkaistu käsikirjoitus (tai oikeastaan “plari”). Kaikki repliikit on pyyhitty pois, jäljellä on vain toiminnan kuvauksia sekä puhujien nimet.

Jälleen – kuten aiemmassa blogikirjoituksessani – esille nousee lukemisen teema.

Miten luetaan kirjaa, jossa ei ole tekstiä?

Minusta tuntuu, etteivät edellä mainitut (kirjallisuus-etuliitteellä varustetut) ihmiset ajattele tätä asiaa koskaan.

Kirjoittamista mystifioidaan liikaa ja helposti. Joskus kirjoittamisen työläs ja hidas teko tahdotaan vaikkapa runousopeissa ja monimutkaisissa kirjallisuustieteellisissä kehitelmissä nähdä jonkinlaisena taikomisena, hämäräperäisten sisältöjen esille manaamisena. Puhutaan kirjoittumisesta, sanotaan, että teokseen kirjoittuu jotakin.

Vastareaktiona puhutaan “perseellään istumisesta”, lapiotyöstä tai raatamisesta. Ei sekään oikein vastaa todellisuutta. Kirjoittaessa kaloreita tarvitsevat vain aivot.

Minusta kirjoittaminen on ennen muuta kepeää askartelua tai rakentelua, sommittelua, palojen sovittelua yhteen ja vierekkäin. Välillä pitää astua pari askelta taakse ja katsoa kokonaisuutta. Kirjoittaminen on kuvataiteellista työtä – sille, joka käyttää kirjaimia, jotka, kuten kernaasti unohdetaan, ovat kuvia.

Lukemista sen sijaan mystifioidaan liian vähän. Luminen kuuluu kaikille! Kuten puuro tai juomavesi. Työvälineeksi suositellaan lusikkaa ja lasia. Sillä tavalla luetaan. Mutta mikä hyvänsä muukin tapa käy! Ei ole niin nipoa. Voi syödä käsin, työntää tekstin suoraan korviinsa. Samantekevää, sillä teksti ja kirjallisuus ovat jotain, mitä kauhotaan sisään, “koneeseen”, jotta jaksetaan taas olla todellisuudessa, olla siinä sivistyneesti ja voida hyvin.

Mutta miten syödään tyhjältä lautaselta, luetaan tyhjältä sivulta?

Tai sellaiselta sivulta, jolla on vain sellaisia kuvia, joita ei voi tulkita kirjaimiksi?

Jos yrittää, voivat asiat muuttua mielenkiintoisiksi.

(Itse nautin kovasti esimerkiksi olohuoneen valkoisen katon “lukemisesta” maatessani sohvalla kuuntelemassa Station to Stationia.)

Tämä on vain yksi näkökulma My Silenceen – mutta sellainen, jonka vain kirjan muoto tekee polttavaksi.

My Silence, numerot 1 ja 100, ynnä muuta “luettavaa”.

Toinen asia, jota My Silence koskettelee, on toisen tekijän teos materiaalina – käytännössä valmiin taiteen kaappaaminen uuden taiteen käyttövaroiksi. Tämä on toki ainakina sata vuotta vanha modernistinen menetelmä. Mutta jonkin verran viimeaikaisempi puhe tekijänoikeuksista on tuonut siihen oman lisänsä. Millä luvalla? Onko tämä nyt ihan laillista?

En tunne tekijänoikeuslakeja paljonkaan mutta tiedän fraasin: jos “teoskynnys ylittyy”, on kaikki ok. Eli koska taide on julkista (eikä privaattia) “materiaalia”, sitä pitää voida käyttää melko vapaasti uuden luovuuden välineenä. Ehtona on vain, että suttaa ja repii riittävästi. Sillä jos ottaa toisen tekijän teoksen sellaisenaan käsiinsä ja vie sen julkisuuteen niin, ettei se selvästikään muutu uudeksi (uuden tekijän) teokseksi, ei teoskynnys ylity.

Teoksen ulkomuodon ei tosin tarvitse juurikaan muuttua “sutattaessa ja revittäessä”. Valokuvataiteessa on nähty Ansel Adamsin tapaisten “mestareitten” töitä virheettöminä jäljennöksinä, mutta eri tekijän nimiin pantuina. Tällaiset teot ovat käsitetaiteessa arkea.

My Silencen – sekä videon että kirjan – tapauksessa teoskynnys ylittyy selvästi, eikä Louis Mallen oikeudenomistajilta ole kyselty mitään.

Aihe tuo mieleeni vielä pari tapausta.

Suunnittelin aikoinaan Savukeitaan julkaisemien esseekokoelmieni kannet ja käytin jokaisessa pohjana ruutua jostakin Robert Bressonin elokuvasta. Kynnys kyllä ylittyi. Mutta oliko se varmasti teoskynnys? Käytinkö sittenkin vain toisen tekijän luomaa kuvaa oman teokseni “markkinoinnissa” tai “kääreenä”? Mikä kirjankansi oikein on? Taidetta vai mainontaa? Nämä kysymykset huolettivat minua hiukan, ja kaikkien vuosien ajan odotin/toivoin vihaista kirjettä Mylène Bressonilta tai joltakulta ranskalaiselta elokuvamogulilta – ja kun Anne Wiazemskyn oli tarkoitus vieraila Helsingin kirjamessuilla puhumassa Nuoresta tytöstä (2010) – en nyt muista, peruuntuiko käynti loppujen lopuksi – pelkäsin, että hän kävelee Savukeitaan ständin ohi ja näkee Halun ja epäluulon esseiden kannessa pyllynsä (joka ei, tosin, tainnutkaan olla hänen vaan sijaisnäyttelijän) ja soittaa lakimiehistölleen.

Toinen tapaus: uusi juoni, jota olen viime aikoina huvikseni punonut.

Viime vuosikymmenellä suomensin Morrisseyn Omaelämäkerran (2013), jota ei ole julkaistu typerän juridisen kiistan takia ja siksi, ettei ketään kiinnosta panna tikkua ristiin asian vuoksi.

Työ oli hirvittävä, enkä mielelläni menisi hautaan näkemättä tuota äärimmäisen outoa ja omalaatuista tekstiä painettuna.

Kustannussopimukseni Liken kanssa on vanhentunut ja käännöksen kaikki oikeudet ovat palautuneet minulle. Voisin tehdä suomennoksellani mitä huvittaa, ellei olisi muita siteitä, muita sopimuksia, joista en tiedä mitään.

Voisin kai ostaa teoksen käännös- ja julkaisuoikeudet Morrisseyn agentilta ja julkaista Omaelämäkerran Bokehin kautta neljäntoista kappaleen editiona (todellisuudessa 20 kappaletta, sillä kuusi menisi Kansalliskirjastolle). Kysyntä olisi nollan tuntumassa, joten painos riittäisi parahiksi tekijänkappaleikseni.

Toisaalta voisin hyödyntää sitaattioikeutta: siteeraisin teoksen virke kerrallaan ja julkaisisin sitaatit A6-kokoisina kaksitaitteina, kaikkine lähdetietoineen, jokaisen 20 kappaleena. Ja näitä pikkujulkaisuja tekisin niin kauan kuin virkkeitä riittäisi, kenties muutamia tuhansia. Se, joka saisi haltuunsa kaikki sitaattiarkit (à 10 snt + alv 10 %), omistaisi lopulta koko käännökseni, jos vain panisi paperit järjestykseen. Toki hän voisi myös viedä ne kirjansitojalle, joka tekisi niistä kauniin 8-osaisen kirjasarjan.

Kaksi huonoa suunnitelmaa! Kumpi otetaan?

Edellisen etuihin kuuluisi hyvä laillisuusaste mutta haittoihin rahanmeno, siis riskit, jotka taatusti toteutuisivat.

Jälkimmäisen etuja taas olisi se, että Morrisseyn lakimiehet nirhaisivat minut. Mikäpä olisi hienompi päätös sissikustantajan uralleni?

Liity postituslistalle