Viides vuosi

Bokeh syntyi spontaanisti keväällä 2020, korona-aikakauden kynnyksellä, kun vaihdoin työhuonetta. Melkein kahdenkymmenen vuoden ajan minulla oli ollut pelkkä pöytäpaikka ja pari kirjahyllyä, nyt yhtäkkiä oli paljon lattiapinta-alaa. Hankin siis kopiokoneen, joka on lapsuuden ajoista asti edustanut minulle loputtomien mahdollisuuksien ja ihmeiden lähdettä. Se on kone, jolla voi tehdä monta samaa. Mutta myös uusia tulkintoja, joiden ei ole tarkoituskaan näyttää samalta kuin alkuperäisten. Tämähän on jo aikoja sitten oivallettu pienlehti- ja zinekulttuurissa. Saman tien rupesin leikkimään nimenomaan näillä ominaisuuksilla ja tein pienen taiteilijakirjan Sakari Pälsin jäämistöön kuuluneesta filmistä, jonka olin vastikään kehittänyt ja vedostanut. Reprosin mustavalkovedokset Toshiballani. Hämmästelin koneen tekemien tulkintojen moni-ilmeisyyttä ja herkkyyttä. Kopiojälkeä pystyi myös ohjaamaan ja säätämään monin tavoin. Miksi mustavalkokopiokoneessa on niin paljon kuvansäätöominaisuuksia? Tätä ihmettelin vielä enemmän pari vuotta myöhemmin, kun printtasin väri-Xeroxillani Nelli Palomäen kymppikuvista jäljennöksiä Kerran-kirjan sivuille. Se, joka luulee lasertulostamisen olevan “napin painamista”, on väärässä. Esteettisiä valintoja on mahdollista tehdä loputtomiin. Myöhemmin, yhä uudelleen, minulle on kirkastunut toinen, tärkeämpi, toimistokopiokoneiden pääominaisuus: Ne on suunniteltu valtavia tulostusmääriä varten, ja ne ovat toimistoissa alikäytössä. Viisituhatta A3-arkkia ei tunnu missään, eikä maksa paljon mitään. Kirjan tulostaminen ei ole iso juttu Toshiballeni. Se on painokone. Bokeh-pajalla se vasta käyttöikänsä loppupäässä saa toimia tehtävässä, johon se on suunniteltu.

Nyt alkaa Bokehin viides vuosi. Pöydällä on keskeneräisenä kahdeskymmeneskahdeksas julkaisu, Aki Salmelan valokuva- ja proosarunosikermä Saudade do Porto. Sen on tarkoitus valmistua tammikuussa. Muita tulevia töitä on pitkä, innostava jono.

Kuitenkin tilanne on jälleen uusi. Viimeiset kolme vuotta Koneen säätiö on tukenut Bokehin toimintaa. Olen voinut vapaasti tehdä kaiken mihin aika ja voimat vain ovat riittäneet. Ihmeelliset kolme vuotta! En ole levännyt ollenkaan, koska työ vailla tuttua kuristavaa kysymystä – “missä rahat?” – on lepoa itsessään. Olen tästä merkillisestä kokemuksesta hyvin kiitollinen. (Minulla ei koskaan aiemmin elämässäni ole ollut kuukausituloja, joilla tulee toimeen. Esimerkiksi valtion taiteilija-apurahalla ei tule.)

Liiketaloudellisessa mielessä Bokehin toimintaidea oli alun perin – ja on yhä – se, että tulojen täytyy olla vain vähän menoja suuremmat. Voitto tai kasvu eivät ole olleet tavoitteita. Jos saan omani takaisin, olen onnistunut, ja sitten ryhdytään seuraavaan hommaan. Kun vain elossa pysyttelyyn tarvittavat rahat tulisivat jostain, Bokeh voisi jatkua vaikka kuinka pitkään sellaisena kuin se toimi vuosina 2021–2023.

Tulevaisuusnäkyjä on karkeasti kaksi: Bokeh voi kehittyä “kustantamoksi”, joka tuottaa elannon yhdelle ja pieniä tuloja muutamalle, tai se voi jäädä harrastukseksi, iltojen iloksi. Sellaista tulevaisuusnäkyä, jossa Bokeh loppuisi, ei ole. Istun työhuoneellani koneitten ympäröimänä – kirjatehtaassa, kirjapainossa. Toshibani on milloin vain valmis uuteen urakkaan, painamaan pari laatikollista A4-arkkeja täyteen. Eikä se pyydä odotusajalta mitään. Leikkurit, nitojat, taitto- ja liimakone vakuuttavat kaikki samaa. Tuotantovälineet ovat käsissäni. Ne tottelevat minua. Voin julkaista mitä haluan. Olkaa varuillanne!

Vielä siinäkin mielessä tilanne on uusi, että Suomen valtiovalta näyttää ryhtyneen päättäväisiin toimiin suomenkielisen ja suomalaisen kirjallisuuden vammauttamiseksi. Tilanne on murheellisen tuttu niille, jotka kirjallisuudesta ja kirjoista jotain välittävät. Niille, jotka ovat jo luovuttaneet, ei ehkä kannata selittää mitään.

Mutta lyhyesti: Hallituksemme mielestä kalja on liian kallista ja kirjat liian halpoja, köyhät ja sairaat liian varakkaita ja terveitä, suurituloisten verotus liian kireää ja kirjastoissa aivan liikaa outoja, ohuita kirjoja, jotka voivat istuttaa jonkun nuoren ihmisen mieleen sitkeän, vuosikymmenien ylitse kantavan ajatuksen elämän mielekkyydestä, kauneuden voimasta ja totuuden voitosta.

Luin juuri artikkelin, joka käsitteli Venäjällä käyttöön otettua uutta kasvatusstrategiaa. Nuorisosta tehdään “soturikansalaisia”. Ei ole syytä ylimielisyyteen, kauhuun kyllä. Suomessa on viimeistään Sipilän-kaudella käynnistetty vastaava kasvatusuudistus. Siinä ei valmisteta soturi- vaan talouskurikansalaisia. Varaa tai mahdollisuutta hämärien esseekirjojen selailuun ei ole, yliopistoilla ja muissa kouluissa saa olla – peloteltuna, uhkailtuna, hoputettuna – vain sen aikaa kuin “valmistuminen” kestää, sivistyminen ja ihmisenä kasvaminen (jos naurat näille ilmaisuille, mieti miksi) on johdonmukaisesti estetty, sillä jokainen on lukion ensimmäiseltä luokalta alkaen oman elämänsä yksityisyrittäjä, jonka on taisteltava kursseista muiden opiskelijoiden kanssa ja tiedettävä 16-vuotiaana, millä aikoo rahoittaa elintoimintojensa ylläpidon 56-vuotiaana (vai antaako niiden suosiolla lakata), ja nyt, lopulta, nykyisen hallituksemme pojannaamaisen päällikön kivisydäminen puhetorvi ilmoittaa, että me “olemme tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse”. Kuka on, kuka ei – “ansainnut” elintasonsa? Ajatus “ansaitsemisesta” osuu tarkoituksellisesti vain niihin, jotka eivät muutenkaan “ansaitse” paljon mitään – kuten niihin muutamiin, jotka nytkin, toistaiseksi, ympäri maata, luimuilevat kirjastoissa epämääräisten kirjojen osastoilla. (Aiheeseen liittyy kirjallisuuskriitikko Vesa Rantaman äskettäin Hesarissa julkaistu tärkeä essee.) Viesti on: Köyhät ja toimettomat, teitä ei tarvita täällä! Tulkaa varakkaiksi tai suostukaa talouskurikansalaisiksi. Älkää kysykö mistä johtuu nuorison mielenterveysepidemia. Se johtuu siitä, että nuoret eivät tiedä keitä he ovat ja miksi he ovat täällä, olemassa – koska ovat nuoria eivätkä ole vielä ennättäneet saada sitä selville! – ja siitä, ettei heille enää anneta rauhaa ja aikaa selvittää noita asioita, kaikkein tärkeimpiä asioita. Oletetaan, että he haluavat olla talouskurikansalaisia – eihän kukaan halua tulevaisuudessa maksaa tuhansien miljardien velkoja!

Nämä poliittiset kehityslinjat tulevat ehkä aiheuttamaan peruuttamatonta tuhoa, eikä vika ole vain oikeistolaisten. Kun korona-aika julistettiin alkaneeksi (silloin, kun aloitin Bokehin), silloinen vasemmistohallitus uhrasi ensimmäisenä taiteenharrastuksen ja kulttuurin, joita estettiin toimimasta, sekä nuoret, joita estettiin elämästä. Nämä kaksihan voidaan koska tahansa – ja jos tilanne on paha, pelkästään kokeeksi ja varuiksi – heittää menemään. Taiteilla ja nuorilla ei ole väliä. Kunhan Prisma pysyy auki, kaikki on hyvin.

Kaikkea ei kuitenkaan voida heittää menemään. Taidetta, kirjallisuutta, kauneuden tutkimista, luovuutta ei voida kitkeä eikä estää. Se on inhimillistä. Se on luontoa. Ihmisillä on kyky ja tarve ilmaista asioita, erityisesti kaikkein tärkeimpiä asioita, myös jokapäiväisen “normaalin” kommunikaation ulkopuolella, oudoin tavoin ja keinoin, toisenlaisin vastuin ja toisenlaisin vapauksin, sanoa asioita, joita ei voi sanoa tavallisena tiistaina puolisolle tai työkaverille, koska ne ovat liian tärkeitä ja vaikeita. Tämä toiminta ei katoa ennen kuin viimeinen ihminen katoaa. Kirjoittamisen ja lukemisen halu on katoamaton. Kuinka paljon sitä tukahdutetaan, on lopulta epäolennaista. Se ei tottele talouskuria, vaikka kärsiikin siitä.

Tavataan vuonna 2024 runohyllyillä, missä ikinä ne sijaitsevatkaan.

Bokeh toivottaa taiteiden ystäville lujuutta ja uskoa – ja parasta mahdollista uutta vuotta!

Liity postituslistalle