Nuori Voima -lehden päätoimittaja Taija Roiha kirjoitti Bokeh-projektistani pitkähkön blogimerkinnän otsikolla “Takaisin luostariin”. Hienovarainen, utelias, hauskalla tavalla hämmentynyt teksti on editoitu nettiin siten, että koholle nousee Bokeh-manifestista ja myös Laura Lindstedtin “äänikirjaesseestä” luettujen “elitismin” ja “selektiivisen luksuksen” päivittely: nuo piirteet ja etenkin niiden käyttö julkaisujeni “markkinoinnissa” (sellaistako siis on!) “arveluttavat”.

On ehkä hupaisaa, että “elitismi” arveluttaa juuri Nuoressa Voimassa. Lehti itsehän oli vuosikausia pahimmanlaatuisen elitismin ohittamaton päämaja suomenkielisessä kirjallisuusmaailmassa. (Vuosituhannen vaihteessa lehteen sai kirjoittaa aivan mitä huvittaa, koska jutun kuitenkin luki vain muutama tuttu ja puolituttu eikä varmasti yksikään tuleva kouluampuja. Mutta kuten tiedämme, sitten maailma muuttui.)

Ingressin ja nostojen alla Roihan blogikirjoitus kuitenkin on kärsivällinen läpikäynti samoista seikoista, joita olen miettinyt ja joiden seurauksena rupesin kirjahkojani tekemään.

Roiha päättelee tekstinsä toteamalla, että Bokeh-esseevihkot ovat “itse asiassa varsin maanläheisiä”. Hyvä, sillä juuri sellaisiksi ne on tarkoitettukin. Ne eivät halua olla “hienoja” tai hennon auraattisia, helposti särkyviä, vaan tarkoituksenmukaisia, käyttökelpoisia. Tässä koko pointti.

Paitsi kokonaan kuvataiteen sisällä julkaistuista taiteilijakirjoista (joko uniikeista tai hyvin pienieditioisista), myös painetuista “oikeista” kirjoista kirjahkot eroavat ehkä kooltaan ja toteutustavoiltaan, mutta varsinkin hinnoiltaan. Uusi suomenkielinen sanataideteos (“oikea kirja”) maksaa kirjakaupassa helposti 30, usein melkein 40 euroa, koska hintaan on mahdutettu kaikki raskaan prosessin aiheuttamat kulut. Bokeh-kirjahko maksaa 15 euroa, koska tuotantokuluja ei juuri ole. Tietyssä katsannossa on aivan selvää, kumpi näistä julkaisumuodoista on “demokraattisempi”. (Mutta ei tämä Bokehille mikään ylpeilyn aihe ole. On erilaisia kirjoja, ja pitääkin olla, siinä kaikki.)

Mutta enemmän kuin Bokehin varsinainen toiminta, Roihaa “arveluttaa” juuri meta- ja oheisteksteistä (“markkinoinnista”) välittyvä asenne, tausta-ajattelutapa, jonkinlainen “luovuttamisen” henki: on luovutettu “sen ajatuksen kanssa, että lukeminen voisi olla arvokasta kenellekään muulle kuin valikoidulle, tarkoin rajatulle joukolle hyvin koulutettuja lukijoita”. Näin ollen “eksklusiivisuus muuttuu arvoksi itsessään”.

Tämä – “ekslusiivisuuden ihannointi” – on kyllä pelkkää olettamista.

(Varmaankin manifestini, jo lajinsa puolesta, tekee tuon oletuksen helpoksi, minkä Roihakin panee merkille.)

(En tiedä, tuleeko Bokeh-manifestista pitkäikäinen. Ainakin otin jo oikeudekseni muuttaa sitä tarpeen ja tilanteen vaatiessa. Ei ohjenuorille! Toiminta ennen sääntöjä! Kenties teen manifestista pian paperiversion, sellaisena se arkistoitukoon.)

Tosiasioita ei tarvitse ihannoida.

Mikään kirjallisuus ei ole eksklusiivista, ulossulkevaa. Se on aina julkista. Sen ympärillä ei voi olla näkyviä eikä näkymättömiä muureja.

Sen sijaan valtava osa kirjallisuuden potentiaalisesta yleisöstä on ulossulkevaa suhteessa kirjallisuuteen.

Luulen nimittäin, että me kaikki tiedämme, mitä “vähälevikkisyys” tarkoittaa suomen kielialueella. Se tarkoittaa parinsadan, ehdottomasti enintään tuhannen niteen levittäytymistä puhujien ulottuville. Se tuntuu riittävän. Voidaan kyllä hartaasti toivoa, että määrät olisivat suurempia; voidaan ajatella hyvää suomenkielisistä lukijoista ja olla “luopumatta” ajatuksesta, että potentiaalisia lukijoita onkin viisi ja puoli miljoonaa, ja ottaa esseeproosakirjasta puolentoista- tai sadantuhannen kappaleen painos. Niin ei kuitenkaan tee yksikään kustantaja tai julkaisija, joka vähänkään ajattelee liiketaloudellisia seikkoja tai silkkaa resurssien käyttöä. Hän tilaa kirjapainosta kahdeksansataa kappaletta, joista puolet jää avaamattomiin pahvilaatikoihin Kirjavälityksen varastoon. (Minä eroan tästä kustantajasta tekemällä itse 150 kappaletta, joista neljä jää minulle tekijänkappaleiksi.)

Luulen myös, että me kaikki tiedämme, että menneisyydessä, kirjan valtakaudella, jopa odotettavalta levikiltään mitättömän runokirjan saattoi kustantaa melko turvallisin mielin, kunhan kustantamon levityskanavat olivat kunnossa, sillä se todennäköisesti tilattiin melkein kaikkiin Suomen julkisiin kirjastoihin. Merkittävä, vähintään nollatulokseen johtava levikki oli taattu.

Kun kirjoitin manifestissani, että “on tavoiteltava pientä yleisöä”, taustalla oli tällaisia tosiseikkoja ja niiden aktiivista myöntämistä.

Ovatko vastakkain toiveajattelu ja elitismi?

Ajatus kirjallisuudesta “demokraattisena voimana”, joka muka on kaikkien ulottuvilla ja kiinnostaa periaatteessa kaikkia – vai “norsunluutorni” ja “luostari”, jonne vetäytyä kauas massoista, viettämään “pimeää keskiaikaa”?

Tyhmiä kysymyksiä. Ei tarvitse valita. Voidaan toimia myös todellisuuden ehdoilla ja katsoa miten käy.

Huomasin eilen, onneksi ajoissa, että Lindstedtin esseevihko Kirjoitettu luettavaksi on käytännössä loppuunmyyty. Olen toimittanut sitä kirjakauppoihin ohi nettikaupan myyntisaldon. Kun nyt lähetän kuusi kappaletta Kansalliskirjastolle, jäljellä on vain pari hassua arkistokappaletta.

Esseevihkon editio (170 kpl) olisi siis voinut olla suurempikin. Loppu tuli parissa kuukaudessa. Kyllääntymispiste olisi varmaan ollut jossakin 250 kappaleen tienoilla. Omaa Patti Smith -esseevihkoani (myös 170 kpl) myin vajaan vuoden. Sekin on nyt lopussa.

Molemmat tekstit on tarkoituksenmukaista (tärkeä Bokeh-hyve!) julkaista myös jossakin muussa muodossa. Patti-esseeni on jo julkaistukin, äänikirjassa.

Vielä sananen lukemisesta.

Kirjallisuuslehden päätoimittajaa kiinnostaa kirjallisuus, luettava, mutta minua kiinnostaa enemmänkin kirja, kolmiulotteinen, pääosin paperista valmistettu esine, jolla on tietty tekninen, taloudellinen, kulttuurinen ja taiteellinen historia.

Kirja ei välttämättä ole luettava, luettavaksi valmistettu. Lukeminen ja kirja eivät pakolla kuulu yhteen.

Kirjalla on mahdollisuuksia, vaikka kaikki teksti olisi järkevää julkaista netissä. Vieläpä: juuri tästä syystä kirjalla on uusia mahdollisuuksia!

Toistaiseksi ilmestyneissä Bokeh-julkaisuissa on yhteenkin laskettuna sangen vähän tekstiä, ts. “luettavaa”. Tomi Hyttisen Mäkitorpantiessä on vain takakansiteksti. Työpöydälläni on parhaillaan toinen yhteistyö kuvataiteilijan kanssa, vihko, johon ei aiota painaa yhtään sanaa.

Tätä tarkoittaa Bokehin liikuskelu kuvataiteiden alueilla, ja tällaisten julkaisujen äärellä “elitismin” ja “eksklusiivisuuden” ja “demokraattisuuden” kysymykset huojahtavat, sillä ne on parasta suhteuttaa moniin muihin kuvataiteen lajeihin, joissa mitään monistamista ei tapahdu: maalarit, esimerkiksi, tekevät melkein aina uniikkeja esineitä, jotka joku voi ostaa ja viedä kotiinsa ja olla koskaan näyttämättä kenellekään.