Viimeiset kuukaudet Bokeh-pajalla on tehty kolmea julkaisua, joista kaksi on varsin työläitä ja yhä kesken (joskin myös hyvin pitkällä tuotannossa).

Esineeksi tekemisen kannalta vähiten työläs noista kolmesta kirjasta valmistui juuri. Valokuvataiteilija Timo Kelarannan esseeteos 2222 sai aineellisen ulkomuotonsa itse asiassa tasan viikossa. Tulostus, leikkaukset, sidonta, kansitus, kannen kohopaino – sarja työvaiheita, kaikissa kahdensadan kerran toisto. Jälleen uusi rasituskoe siis!

Editio on 200 kappaletta, ja viimeisiä kappaleita sidon tänään tiistaina, jolloin kirja myös julkaistaan – Kelarannan valokuvanäyttelyn avajaisten yhteydessä valokuvagalleria Hippolyten Korjaamon-näyttelytilassa.

Timo Kelaranta (s. 1951) tunnetaan ehkä parhaiten pelkistetyistä ja “graafisista”, lähes abstrakteista kuvistaan, jotka näyttävät tunnustelevan valokuvailmaisun rajoja. Minusta niissä on kuitenkin aina ollut jotakin hyvin selväjärkistä ja konkreettista, tietynlaista no nonsense -asennetta, joka ei eksytä katsojan (tai valokuvakirjan lukijan) ajatuksia käsitetaiteelliseen hämärään. Ehkä kysymys on vain tarkkaan ajatellusta tunteenilmaisusta? Tunteista laajassa mielessä – jonkinlaisesta kokonaisvaltaisesta tilannetajusta.

Nyt julkaistava esseekirja tuntuu vahvistavan tämän puolen Kelarannan taiteilijanlaadussa. Ohuehkon kirjan yhdeksän tekstiä ovat suoraa, henkilökohtaista esseeproosaa, jonka tarkennuspiste on kuitenkin aina ulkomaailmassa, toisissa ihmisissä. Tekstit käsittelevät taidetta, kuolemaa, Venäjää, ajankulua, kohtaloa ja toivoa – suuria teemoja vailla paatosta, julistusta tai sameaa huokailua. Ajattelun, aavistusten ja vakaumuksen liitto on tiivis.

2222 ei ole Kelarannan kirjallinen esikoisteos. Hän edustaa erityistä kirjoittavien valokuvataiteilijoiden lajia ja on aiemmin julkaissut fiktiivistäkin proosaa.

Hippolyte Korjaamolla nyt avautuva näyttely Muusikoita, matkatovereita on koottu vanhoista ruuduista ja nimenomaan henkilökuvista (vanhin kuva on vuodelta 1965). Tekijän sanoin kysymyksessä on “vanhan ajan valokuvanäyttely” ja “matka lähtöruutuun”. Näyttely liikkuu musiikin maailmassa ja painottuu 1970-luvulle, jolloin Kelaranta teki paljon myös levynkansikuvia.

Tuntuu hyvältä tässä välissä julkaista suoraviivaisen kirjallinen teos, joka ei hämmennä lukijaa epätavallisilla rakenneratkaisuilla. Bokeh-julkaisuksi 2222:n kyllä tunnistaa: käsityön jälki – niin fanaattisesti kuin sitä onkin kartettava! – on kyllä näkyvillä, eikä “tavalliseen” kirjaan kuuluvalle rajattoman monistettavuuden illuusiolle anneta mahdollisuutta: niteitä on kaksisataa kappaletta, eikä enempää tehdä. Niiden täytyy riittää.