Manifesto

[Huom. Bokeh-manifesti saattaa muuttua varoittamatta, tilanteen ja tarpeen mukaan.]

 

Tätä nykyä, tässä silmäilyn ja selailun ajassa, liittyy kirjoihin eräitä tosiasioita, jotka ovat kaikkien tiedossa mutta joita ei tahdottaisi ajatella tai kestää loppuun asti.

Tahdottaisiin ajatella, että kirja ja kirjallisuus ovat yhä sitä mitä ne ennenkin olivat: tärkeitä – tiedon ja ymmärryksen tiivistymiä ja takaajia, ajattelun työkaluja.

Kustannusala, kuten kaikki muukin, on ”kriisissä”. Kirjoja ei enää osteta eikä niitä juuri arvostella julkisesti. Kahdessakymmenessä vuodessa kirjallisuuskritiikki on menettänyt tilansa päivälehtien sivuilta. Tämä alkoi tapahtua, kun kirjallisuusarvostelut alettiin kulttuuritoimituksissa rinnastaa uutisiin. Kukapa nyt uutisoisi kaikista kirjoista! Ei kaikista tapahtumistakaan uutisoida. Riittää kun kerrotaan muutamasta kiinnostavasta.

(Sillä eikö kaikki, mikä ei ole kiinnostavaa, ole arvotonta?)

Samaan aikaan nousivat internet ja älypuhelin, ja niistä me tiedämme jo kaiken. Niistä ei tarvitse kertoa enää mitään.

Lukeminen, kuten kaikki muukin, on muuttunut häilyväksi ja hajamieliseksi selailuksi. Tai hartaiksi lukuaikeiksi ja -haluiksi, pantomiimiksi: katsokaa, minä luen!

Ehkä pian kirjoja – tai ei kirjoja, raakana, vaan kirjoista prosessoituja äänijalosteita – pääasiassa kuunnellaan. Se onkin jo suosittua, koska samalla voi tehdä muutamaa muuta vetävämpää tai hyödyllisempää asiaa. Eikä tuo kuunteleminen maksakaan juuri mitään. Kallista on ja halvalla menee!

Näistä kaikkien tuntemista kehityskuluista johtuen Suomen kansa, viisi ja puoli miljoonaa ihmistä, saa tavallisesti suomenkielisestä kirjasta kylläkseen, kun sitä on levitetty kielemme osaajien ulottuville parisataa, enintään puolentuhatta kappaletta. On poikkeuksia, molempiin suuntiin. Jollekin kirjalle voi kysyntää riittää jopa kahteenkymmeneentuhanteen asti. Jollekin toiselle taas viisitoista lukijaa on riittävästi. Jokin kirja ei saa yhtään. Lisää tosin tulee kaikille kirjoille ajan saatossa – niin pitkään kuin tulee uusia ihmisiä – koska tässä maassa edelleen on tiettyjä kirjaa suojelevia instituutioita, kuten julkinen kirjastolaitos ja vapaakappalelaki.

Tulevaisuuden lukijoiden takia ei kuitenkaan tarvitse painaa lisää kirjoja. Yksi kirjaa kestää kymmeniä lukukertoja. Tuhannen kappaleen painoksessa on kymmenientuhansien lukukertojen potentiaali. Yksi ainoa vihko voi antaa itsensä tuhat kertaa, jos lukijat ovat helliä.

Siksikin kirjan määritelmään kuuluu – täytyy kuulua! – kirkas ja vakaa tulevaisuuden näköala. Kun kirja tehdään ja julkaistaan, se valmistautuu pitkään elämään, paljoon odotukseen. Se vyöttää kupeensa. Kirja ei ole lähetys eikä esitys, joka on erikoistunut hetken palvelemiseen. Kirja on mustaa valkoisella, painettu ja siksi painava. Se pysyy ja jää. Kuin siirtolohkare, se ei enää siirry. Se ei ole menossa minnekään. Se on valmis, valmis kaikkeen. Se ei mene pois.

Kirjat tehdään edelleen kustantamoissa ja pääosin samalla suunnitelmalla ja rakenteella kuin meitä edeltäneinäkin vuosikymmeninä.

Kirjallisuuden ympärille kasvanut kaupallinen, tekninen ja kulttuurinen infrastruktuuri, joka 1900-luvulla säädettiin palvelemaan tehokkuutta ja voimaa, tiedonvälityksen arvokkainta ydinvirtaa – kirjaa – tukee nyt hämärää, epäselvää ideaa, jonka on vaikea uskoa omaan oikeutukseensa. Kirjakaupat, offsetpainot, kirjasyksyt ja suuret arvovaltaiset kustantamot ovat menneisyyden instituutioita. Kuka muistaa ajan, jolloin kirja-ale oli suuri tapaus! Tammikuussa Helsingin Keskuskadulla jonotettiin kirjanhimosta väristen aamukahdeksalta. Nykyään ilmaishyllyistä ja kirjanvaihtopisteistä saa teoksia, oikeita kirjoja, klassikoita, kunnon niteitä, jotka eivät, räikeästi toisin kuin vielä 1990-luvulla, ole Valittujen palojen lyhennelmälukemistoja eivätkä bestsellereiden kirjakerhopainoksia. (Eihän kirjakerhojakaan enää ole.)

Harvakseltaan ilmestyvät otavalaiset runokokoelmat, joita painetaan tuhatviisisataa kappaletta ja myydään viisikymmentä, sekä suurin toivein kirjoitetut vakavat romaanit, jotka voivat hyvällä onnella olla menestyksiä ja myydä kymmenentuhatta kappaletta mutta todennäköisesti vajoavat unohdukseen kolmen kuukauden kuluttua ilmestymisestään, ovat toki yhä totta, niitä tavataan todellisuudessa, mutta lähinnä jonkinlaisina muistoesineinä: näytteinä eilispäivän maailmasta, jossa kirja oli ohittamattoman tärkeä joukkotiedotusväline.

Suomalainen kirja sellaisena kuin joku Paavo Haavikko tai Mirkka Rekola sen tunsi on kuollut, lakannut olemasta, kuihtunut rangaksi tai haamuksi.

Ei ole enää hitaaseen, vilpittömään lukemiseen perustuvaa kulttuuria, joka aidosti tukisi teollisesti tuotettua kirjaobjektia ja antaisi sille arvon ja aseman, ottaisi sen vastaan ja vakavasti.

Voimme teeskennellä, että kirjakulttuuri on olemassa, mutta todellisuudessa sitä ei ole.

Kirja ei enää ole demokraattisen tiedonjakelun väline, koska demosta ei enää kirja kiinnosta.

(Sitä kiinnostaa internet ja älypuhelin – ja siksi avoimen koodin ohjelmistot ja ymmärrys tietokone-ohjelmien toimintatavoista olisivat tärkeämpiä demokratian edistäjiä kuin kirjapainot.)

(Kirjapaino oli 1500-luvun internet.)

Kirjakulttuuri on nyt alakulttuuria. Siksi teollinen kirjankustantaminen on kriisissä, ja siksi on keksittävä jotakin uutta.

Kustantaminen. Mikä ihmeen ”kustantaminen”? Jotakin mätää koko sanassa, n’est-ce pas?

Vähät kustantamisesta! Laskut pystyy maksamaan kuka vain, jolla on tarpeeksi rahaa.

Meillä ei sitä ole – ja julkaista meidän alun perin pitikin! Julkaiseminen on ilmaista ja siksi jaloa.

 

Olemme vihdoin väsyneet tähän vanhaan maailmaan. Mutta kirja on yhä kuin uusi.

Kunhan muistamme, mikä se on! Kaiken 1900-luvun teollisen pölyn alla kirja odottaa. Muistia pitää vain vähän pinnistää!

Tekstien aineellistaminen – kirjojen tekeminen – kaupallisen kirjankustantajan koneistossa on kuin hyttysten ampuminen singolla.

Enkö muka omin voimin voisi tavoittaa ne parisataa ihmistä, joita juttuni kiinnostavat?

Kysy sitä itseltäsi, kirjailija.

Senkin kirjailija! Paljonko edes ymmärrät kirjoista? Sinä et ole niitä koskaan tehnyt.

Kun sanotaan ”kirjailija X teki kirjan”, on käytössä metafora.

Kirjailija, sinä teet tekstejä. Kirjamuotoilija, kirjanpainaja ja kirjansitoja tekevät sinun kirjasi. Se on siis sinun kirjasi vain tietyin varauksin.

Kirjailija, miksi et tekisi kirjaa itse?

Et tarvitse siihen kummoisiakaan välineitä. Kopiokone, lanka ja neula. Tietokone ja paperileikkuri ja pieni ymmärrys. Nämä riittävät.

”Suurta yleisöä” ei ole enää olemassa.

Yli kahdensadan kappaleen myyntimäärien tavoittelu mille tahansa sanataideteokselle on höperöä kraukijahtia, absurdia teatteria, puskafarssia ehkä.

Tavoitelkaamme siis pientä yleisöä! Niitä kahtakymmentä, kahtasataa ihmistä, joita kirja vielä kiinnostaa.

Olkaamme kirja-aktivisteja.

Kirja-aktivismi näkee muutakin kuin kirjallisuuden. Ei romaani ole ainoa kirja – kirja on enemmän kuin kirjallisuus.

Kirja-aktivismi on kaikkien monistamiseen ja julkaisuun perustuvien taiteenlajien sissiliike.

Tarvitaan manifesti. Tarvitaan toimintasuunnitelma, mutta toiminta on tärkeämpi kuin suunnitelma.

 

Kirja ei ole loputon eikä ehtymätön. Kaikki painokset ovat rajoitettuja painoksia. Näin on siksi, että kirja on aineellinen.

Kirjan loputtomuuden illuusio on historiallisesti saatu aikaan niin, että painoksen loppuessa mutta kysynnän jatkuessa painetaan lisää.

Puhuminen kirjallisuudesta jonakin aineettomana, kuten ”tarinoina” tai ”ajatteluna”, pettää kirjallisuuden. Se kirjallisuus, jonka me olemme oppineet tuntemaan ja joka on tehnyt meistä sellaisia kuin me olemme, on kohtalokkaasti sidottu kirjahyllyihin, yleensä pieniin paperisiin esineisiin, jotka sisältävät paljon riveihin järjestettyjä mustia kuvioita.

Oli kyllä suullisen perinteen aika, kauan, kauan sitten.

Sitten suu pääsi eroon säilyttämisen tehtävästä, joka ei sille kovin hyvin sopinutkaan.

Silloin kun nykyromaanikirjailijaa sanotaan ”kertojaksi” tai runoilijaa ”laulajaksi” (ehkei tätä tosin ole tapahtunut sitten 1850-luvun!) – houraillaan: silloin kuvitellaan lukemattomat kuluneet vuosisadat pois. Nuotiopiiriä ei enää ole. Aukio metsänreunassa on autio, hiillos sammunut ja märkä. (Äänikirjasovellus ei ole nuotiopiiri; se on aineettomiksi ja sen vuoksi ehtymättömiksi tehtyjen kirjallisuusjalosteiden jakelupiste, itsekin aineeton.)

Lukea, so. katsoa mustia kuvioita paperilehdeltä yksin, merkki merkiltä, rivi riviltä, katsoa taakse ja eteen, mutta edetä tilassa.

Viimeisten noin kuuden vuosisadan ajan kirjallisuus on ollut visuaalista, kuten sanotaan graafista taidetta.

Kirjallisuus on kuvataiteen laji.

Mutta – on syytä todeta ja toistaa – varsinkin viimeiset kaksisataa vuotta se on ollut demokraattinen kuvataiteen laji. Teoksia on monistettu tuhatmäärin, eikä niiden hankkiminen ole vaatinut suuria rahamääriä. Kirjat ovat teollisella aikakaudella maksaneet sen verran, että melkein kuka tahansa on kohtuullisin uhrauksin voinut hankkia niitä omakseen. Kirjastoissa kirjoihin on päässyt käsiksi täysin varatonkin. Mutta nyt, kun kirja on lakannut olemasta joukkotiedotusväline ja sellaisena demokratian pyhä instituutio, ei enää tarvita loputtomasti halpoja kirjoja. Voidaan tehdä vähän ja kalliita kirjoja! Kirja voi lähentyä muita kuvataiteita.

Siksi meidän kirjoissamme kuva on ensin. Kirjaimetkin ovat kuvia. Tekstit ovat kuvasarjoja.

On syytä todeta ja toistaa, että ”kirja-alan kriisiin” ei ole ratkaisua. Internetin ja sosiaalisen median kieltäminen ei ole ratkaisu, mutta vasta silloin kirjan lukeminen alkaisi taas houkuttaa demosta kutomisen vaihtoehtona, ja otavalainen runokokoelma ja kertomakirjallisuuden helmi pääsisivät takaisin ekosysteemiin, jossa ne hengittäisivät eivätkä makaisi matojen syötävänä, makulointia odottamassa.

 

Kirjahko on nimiehdotuksemme esineelle, jonka puvussa kirja voisi suunnata ulos ”kriisistä” ja jatkaa olemassaoloaan aineellisena ja äärellisenä oliona.

Mikä on kirjahko?

Kirjahko ei ole omakustanne, vaikka se muistuttaakin sitä, mitä omakustanteella tarkoitettiin silloin kun kaupallinen kirjateollisuus vielä oli vallassa: ennen vanhaan omakustanne oli teos, jota kustantajat eivät huolineet, koska se oli huono teos tai tekijä liian vaikea tyyppi. Niinpä tekijä hoiti painotuotteen tuotantokulut itse, hän ”kustansi” eli maksoi laskut. Sitten hän parhaansa mukaan levitti teoksensa julkisuuteen – julkaisi sen – kaupallisen kirjankustantamisen ulkoisia muotoja imitoiden: hän meni myymään kirjaansa torille, yritti saada sen kirjakauppaan myyntiin ja mainosti sitä paikallislehdessä.

Kirjahko on jotakin muuta; se merkitsee kirjan uudistumista ja uudelleenajattelua: kaupallisen pölyn pyyhkimistä julkaisemisen teon yltä.

Kirjahko ottaa vakavasti kirjan materiaalisen hahmon, graafisen muodon ja teknisen perinteen. Se ottaa vakavasti ja tunnustaa sen, että kirjojen yleisöt silmäilyn ja selailun ajassa lasketaan enintään sadoissa hengissä. Se ei ”vastusta” silmäilyn ja selailun kulttuuria vaan tyynesti ja määrätietoisesti luo toista kulttuuria sen rinnalle.

Kirjahko muistuttaa myös taiteilijakirjaa.

(Mikä taiteilijakirja taas on, on toisen manifestin aihe.)

Taiteilijakirjan perinteissä on suunnatonta kauneutta ja loputtomasti ammennettavaa kirjahkon hahmoa ja identiteettiä määriteltäessä. Taiteilijakirjaan liittyvä ajattelu ja toiminta on täynnä muistamisen tekoja, niitä, joiden avulla kirja voidaan tuoda uudelleen näkyviin teollisen tuotannon tuottaman sumuverhon takaa.

Mutta yksi pieni kaavamainen detalji pistää silmään! Koska taiteilijakirja on kuvataiteen teos (kuten mikä tahansa kirja, tosin), joka perustuu kirjan ideaan ja hahmoon, sen yhteydessä usein mainitaan hienona piirteenä kirjan ”demokraattisuus”. Tämä on kehvelimäistä, sillä tavanomaisessa taiteilijakirjassa, veistosmaisen uniikissa tai hyvin pieneksi editioksi monistetussa esineessä ei ole mitään demokraattista: kirjapainon tuottaman lukemiston demokraattisuus on kenties ainoa piirre, joka siitä nimenomaan on poistettu. Kirjahko on tavallista taiteilijakirjaa demokraattisempi, vaikka sekään ei tällä ominaisuudella saa rehennellä. Kirjahko ei fetissoi itseään, se ei ole uniikki eikä eritä suojakseen sitkeää taide-esineen limakerrosta eli auraa, joka kieltää koskemasta. Kirjahko haluaa olla halpa. Se kaipaa kosketusta. Se haluaa olla käyttöesine.

Kirjahko on taiteellinen pienjulkaisu. Se on itse tehty tai halvalla tuotettu. Se on omaehtoinen. Se on mitä haluaa.

 

Tunnemme tarinan keskiaikaisesta munkista, hänestä, joka pulpetin ääreen naulittuna jäljensi koko antiikin kirjallisuuden ja filosofian papereille ja pergamenteille ja ojensi sen meille valmiina ja kauniina.

Kirja-aktivisti saattaa muistuttaa häntä.

Tarinassa on silti huikaisevinta se, että munkit ja sisaret säilyttivät jäljentämällä nimenomaan pakanuuden ajan saavutukset, pelastivat Aristoteleen ja Homeroksen rukoillen ja isäämeitä mumisten, tekivät kaiken tuon valtavan työn pakanallisen sivistyksen pelastamiseksi kristillisen hengellisyyden vallassa, sen ehdoilla ja keinoilla.

He löysivät antiikin kirjoitukset uudelleen, tekivät niistä uusia kirjoituksia. He tekivät niistä uusia kirjoja.

Kammiossaan kumarassa jäljentävä munkki on kaiken todellisen edistyksen säteilevä symboli. Hän palvelee uutta ja vanhaa samanaikaisesti; hän ei estä uutta eikä hylkää vanhaa, ja nämä molemmat teot hän tekee omaehtoisesti mutta ehdottomasti eli vakaumuksellisesti.

Aivan samoin meidän – jos haluamme säilyttää kirjan – eli kirjallisuuden ja kaiken muun painetun taiteen – paperisen, graafisen manifestaation tässä hermostuneisuuden ajassamme – on meidän tehtävä se myös uuden digitaalisen tekniikan avulla, uuden teknisen järjestyksen sisältä käsin – tietokoneita ja niiden käsittämätöntä tehoa, uutta digipainotekniikkaa ja internetin loputtomia fyysiseen maailmaan tunkeutuvia lonkeroita estottomasti hyväksi käyttäen – yhtä lailla kuin emme saa hylätä kohopainoa, puupiirrosta, leimasimia, letrasetiä, vahaskopiokonetta!

Halveksikaamme luddiitteja! Meidän on noustava koneiden herroiksi. Meidän täytyy lausua niille omat käskymme. Meidän tätyy ottaa tuotantovälineet olohuoneeseemme.

(Emme koskaan voi olla riittävän kiinnostuneita tekniikasta. Tekniikka, jota käytetään mutta josta ei olla kiinnostuneita, on kohta tyrannimme.)

 

Entä estetiikka? Sitäkään ei voi erottaa tekniikasta.

Sanomme näin: niitit ovat kauniita, pieni vinous on viehättävää, suora kulma ei ole ainoa kulma!

Käsityön jälki on se mikä jää, kun käsityön jälkeä rystyset valkoisina yritetään välttää. Ja tämä jälki on hyväksyttävä. Tämän verran sitä on, eikä se mene pois.

Jokainen virhe on elämän merkki.

(Se mikä ei mene pois, vaikka sitä yritetään vastustaa ja häätää, on hyväksyttävä. Sisältäköön tämä hyväksyminen siunauksen.)

On myös kauneutta käyttää sitä kartonkia, jota sattuu löytymään hyllystä. Se on päätynyt hyllyyn tätä varten. Moukkamaista olisi tilata Italiasta viidentoista kartongin näytteet ja valita. (Sillä meillä ei ole rahaa, ja me otamme tästä tosiasiasta kaiken taiteellisen ja käytännöllisen ilon irti. Keep it cheap.)

Mikä on kirjahko?

Lentolehtinen, vihkonen, lappu, flaijeri, pyhäinkuva, postikortti ja kirje, läpyskä, haitari, origami ja korttipakka, lehdykkä, foliotaite ja moniste – näissä ovat kirjan mahdollisuudet tai niitä ei ole.

Ja ken tietää, joskus saattaa myös koodeksi-tyyppinen nide tulla kysymykseen!

Niin kuin ei meidän offsetpainoakaan pidä täysin poistaa välinevalikoimistamme.

Esikuviamme ovat Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet, jotka pimeissä ja kosteissa kellareissaan polkivat virtaa tiikelikoneisiinsa, ja kaikki kopiokoneiden kiusaajat, pienlehtien tekijät ammoin 1980-luvulla – ja tietenkin Kauko Nieminen, hänen esikuvalliset kirjahkonsa ja ennen kaikkea keinonsa saattaa ne julki: omin avuin, lihasvoimalla, esitystaiteellisesti, linnunpelättinä!

Paras ystävämme ja liittolaisemme on kopiokone, vähän ja huonosti käytettynä hylätty leasinglaite, jonka pelastamme tyhjänpäiväisten toimistojen panttivankeudesta – tuo suurenmoinen työjuhta ja laserase, jota käytämme määrätietoisesti väärin, oikein.

 

Antti Nylén
7.4.2021