Teoskynnys ylittyy

Mika Taanilan kirjateos My Silence (BOKEH#009) julkaistiin pari viikkoa sitten.

Se on muodoltaan täysin konventionaalinen koodeksi, vasemmalle avautuva toisesta reunastaan yhteen sidottu paperinippu, jonka ehdotettu tai suositeltava lukusuunta ja -tapa on järjestyksessä sivulta 1 sivulle 104.

My Silence on ensimmäinen liimasidottu Bokeh-julkaisu, pilottiprojekti uudella käsikäyttöisellä Fastbind-sidontakoneellani. Homma sujui nähdäkseni/toivoakseni oikein hyvin, vaikka kirja on aika paksu ja paperi samoin (Multicopy 160 g/m2). Käsittelin koekappaleita kovin kourin, ennen kuin etenin lopulliseen tuotantovaiheeseen.

Liimasidontakone Fastbind Secura, vierellään satulanitoja Stago Salut.

Käsitteellisesti ja taiteellisesti My Silence ei ole tavallinen kirja, ainakaan kirjallisuusihmisten odotusten valossa. Se on tekijänsä samannimisen videoteoksen sisarteos, käsitteellisesti vastaava. Mutta vastaanoton kannalta ja taideobjektina se noudattaa hyvin toisenlaisia sääntöjä. Taanilan videoinstallaatio My Silence (2013) oli leikattu Louis Mallen elokuvasta Ilta Andrén kanssa (1981) siten, että kaikki ruudut, joiden aikana puhutaan, oli leikattu pois. Elokuva lyhentyi murto-osaan alkuperäisestä pituudestaan, sillä siinä puhutaan hyvin paljon.

Kirjamuotoisessa My Silencessa vastaavan käsittelyn kohteena on elokuvan pokkarina julkaistu käsikirjoitus (tai oikeastaan “plari”). Kaikki repliikit on pyyhitty pois, jäljellä on vain toiminnan kuvauksia sekä puhujien nimet.

Jälleen – kuten aiemmassa blogikirjoituksessani – esille nousee lukemisen teema.

Miten luetaan kirjaa, jossa ei ole tekstiä?

Minusta tuntuu, etteivät edellä mainitut (kirjallisuus-etuliitteellä varustetut) ihmiset ajattele tätä asiaa koskaan.

Kirjoittamista mystifioidaan liikaa ja helposti. Joskus kirjoittamisen työläs ja hidas teko tahdotaan vaikkapa runousopeissa ja monimutkaisissa kirjallisuustieteellisissä kehitelmissä nähdä jonkinlaisena taikomisena, hämäräperäisten sisältöjen esille manaamisena. Puhutaan kirjoittumisesta, sanotaan, että teokseen kirjoittuu jotakin.

Vastareaktiona puhutaan “perseellään istumisesta”, lapiotyöstä tai raatamisesta. Ei sekään oikein vastaa todellisuutta. Kirjoittaessa kaloreita tarvitsevat vain aivot.

Minusta kirjoittaminen on ennen muuta kepeää askartelua tai rakentelua, sommittelua, palojen sovittelua yhteen ja vierekkäin. Välillä pitää astua pari askelta taakse ja katsoa kokonaisuutta. Kirjoittaminen on kuvataiteellista työtä – sille, joka käyttää kirjaimia, jotka, kuten kernaasti unohdetaan, ovat kuvia.

Lukemista sen sijaan mystifioidaan liian vähän. Luminen kuuluu kaikille! Kuten puuro tai juomavesi. Työvälineeksi suositellaan lusikkaa ja lasia. Sillä tavalla luetaan. Mutta mikä hyvänsä muukin tapa käy! Ei ole niin nipoa. Voi syödä käsin, työntää tekstin suoraan korviinsa. Samantekevää, sillä teksti ja kirjallisuus ovat jotain, mitä kauhotaan sisään, “koneeseen”, jotta jaksetaan taas olla todellisuudessa, olla siinä sivistyneesti ja voida hyvin.

Mutta miten syödään tyhjältä lautaselta, luetaan tyhjältä sivulta?

Tai sellaiselta sivulta, jolla on vain sellaisia kuvia, joita ei voi tulkita kirjaimiksi?

Jos yrittää, voivat asiat muuttua mielenkiintoisiksi.

(Itse nautin kovasti esimerkiksi olohuoneen valkoisen katon “lukemisesta” maatessani sohvalla kuuntelemassa Station to Stationia.)

Tämä on vain yksi näkökulma My Silenceen – mutta sellainen, jonka vain kirjan muoto tekee polttavaksi.

My Silence, numerot 1 ja 100, ynnä muuta “luettavaa”.

Toinen asia, jota My Silence koskettelee, on toisen tekijän teos materiaalina – käytännössä valmiin taiteen kaappaaminen uuden taiteen käyttövaroiksi. Tämä on toki ainakina sata vuotta vanha modernistinen menetelmä. Mutta jonkin verran viimeaikaisempi puhe tekijänoikeuksista on tuonut siihen oman lisänsä. Millä luvalla? Onko tämä nyt ihan laillista?

En tunne tekijänoikeuslakeja paljonkaan mutta tiedän fraasin: jos “teoskynnys ylittyy”, on kaikki ok. Eli koska taide on julkista (eikä privaattia) “materiaalia”, sitä pitää voida käyttää melko vapaasti uuden luovuuden välineenä. Ehtona on vain, että suttaa ja repii riittävästi. Sillä jos ottaa toisen tekijän teoksen sellaisenaan käsiinsä ja vie sen julkisuuteen niin, ettei se selvästikään muutu uudeksi (uuden tekijän) teokseksi, ei teoskynnys ylity.

Teoksen ulkomuodon ei tosin tarvitse juurikaan muuttua “sutattaessa ja revittäessä”. Valokuvataiteessa on nähty Ansel Adamsin tapaisten “mestareitten” töitä virheettöminä jäljennöksinä, mutta eri tekijän nimiin pantuina. Tällaiset teot ovat käsitetaiteessa arkea.

My Silencen – sekä videon että kirjan – tapauksessa teoskynnys ylittyy selvästi, eikä Louis Mallen oikeudenomistajilta ole kyselty mitään.

Aihe tuo mieleeni vielä pari tapausta.

Suunnittelin aikoinaan Savukeitaan julkaisemien esseekokoelmieni kannet ja käytin jokaisessa pohjana ruutua jostakin Robert Bressonin elokuvasta. Kynnys kyllä ylittyi. Mutta oliko se varmasti teoskynnys? Käytinkö sittenkin vain toisen tekijän luomaa kuvaa oman teokseni “markkinoinnissa” tai “kääreenä”? Mikä kirjankansi oikein on? Taidetta vai mainontaa? Nämä kysymykset huolettivat minua hiukan, ja kaikkien vuosien ajan odotin/toivoin vihaista kirjettä Mylène Bressonilta tai joltakulta ranskalaiselta elokuvamogulilta – ja kun Anne Wiazemskyn oli tarkoitus vieraila Helsingin kirjamessuilla puhumassa Nuoresta tytöstä (2010) – en nyt muista, peruuntuiko käynti loppujen lopuksi – pelkäsin, että hän kävelee Savukeitaan ständin ohi ja näkee Halun ja epäluulon esseiden kannessa pyllynsä (joka ei, tosin, tainnutkaan olla hänen vaan sijaisnäyttelijän) ja soittaa lakimiehistölleen.

Toinen tapaus: uusi juoni, jota olen viime aikoina huvikseni punonut.

Viime vuosikymmenellä suomensin Morrisseyn Omaelämäkerran (2013), jota ei ole julkaistu typerän juridisen kiistan takia ja siksi, ettei ketään kiinnosta panna tikkua ristiin asian vuoksi.

Työ oli hirvittävä, enkä mielelläni menisi hautaan näkemättä tuota äärimmäisen outoa ja omalaatuista tekstiä painettuna.

Kustannussopimukseni Liken kanssa on vanhentunut ja käännöksen kaikki oikeudet ovat palautuneet minulle. Voisin tehdä suomennoksellani mitä huvittaa, ellei olisi muita siteitä, muita sopimuksia, joista en tiedä mitään.

Voisin kai ostaa teoksen käännös- ja julkaisuoikeudet Morrisseyn agentilta ja julkaista Omaelämäkerran Bokehin kautta neljäntoista kappaleen editiona (todellisuudessa 20 kappaletta, sillä kuusi menisi Kansalliskirjastolle). Kysyntä olisi nollan tuntumassa, joten painos riittäisi parahiksi tekijänkappaleikseni.

Toisaalta voisin hyödyntää sitaattioikeutta: siteeraisin teoksen virke kerrallaan ja julkaisisin sitaatit A6-kokoisina kaksitaitteina, kaikkine lähdetietoineen, jokaisen 20 kappaleena. Ja näitä pikkujulkaisuja tekisin niin kauan kuin virkkeitä riittäisi, kenties muutamia tuhansia. Se, joka saisi haltuunsa kaikki sitaattiarkit (à 10 snt + alv 10 %), omistaisi lopulta koko käännökseni, jos vain panisi paperit järjestykseen. Toki hän voisi myös viedä ne kirjansitojalle, joka tekisi niistä kauniin 8-osaisen kirjasarjan.

Kaksi huonoa suunnitelmaa! Kumpi otetaan?

Edellisen etuihin kuuluisi hyvä laillisuusaste mutta haittoihin rahanmeno, siis riskit, jotka taatusti toteutuisivat.

Jälkimmäisen etuja taas olisi se, että Morrisseyn lakimiehet nirhaisivat minut. Mikäpä olisi hienompi päätös sissikustantajan uralleni?

Kuoriutumattomat

Julkaisin Kuoriutumattomat helluntaita edeltävällä viikolla.

Ehkä mikään kirjani – Pahan kukkia lukuun ottamatta – ei ole ollut yhtä kauan tekeillä kuin tämä runo-, proosa-, fragmentti- ja aforismikokoelma, joka ei ole kirjallisuutta, ainakaan ainoastaan, vaan myös valokuva- ja kirjataidetta. Toisin kuin useimmat kirjallisuuden teokset, tämä teos on olemuksellisesti yhtä fyysinen kuin öljymaalaus, tosin monistettu. Tekstithän – sanataideteokset – eivät periaatteessa ole aineellisia; niitä voidaan esimerkiksi säilyttää digitaalisesti, näkymättömästi, irrallaan kaikesta graafisesta “ulkoasusta”. (Kovin pitkälle tämä ei pidä paikkaansa; esimerkiksi kursiivi on graafinen keino, jota kirjailijat käyttävät jo tekstejä valmistaessaan, samoin monet runoilijoiden keinot, kuten säejaot ja modernismille tyypilliset säkeenloppujen ja muiden runon pikkuosien sijoittelu arkille vapaasti – maneeri, jolla lienee unohtuneet visuaaliset juurensa vanhojen säemuotoisten tekstien ladontakäytännöissä: kun pitkän säkeen loppu ei mahtunut riville, häntä pudotettiin riviltä.)

Kuoriutumattomat on yhteistyö hyvän ystäväni, valokuvataiteilija Martti Jämsän kanssa. Teen kirjan vaiheikkaasta historiasta selkoa itse teoksen alkusivuilla. Lähtökohtana olivat Martin lähikuvat linnunmunista, jotka ovat kuuluneet Forssan luontomuseon kokoelmiin ja ovat peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Näiden ympärille tarvittiin sekä tekstiä että kirja. Muna on vahva symboli, mutta halusimme nähdä sen asiallisesti: lintu on peruuntunut, ikään kuin korvattu hauraalla mutta ikuisella orgaanisella esineellä, jolla on oma esteettinen ja tieteellinen arvonsa.

Aiheet olivat vaikeita ja välttelin niitä pitkään. Vaikeinta oli saada selville, mitä ne edes olivat.

Lopulta tein Kuoriutumattomiin fragmentaarisen tekstikollaasin, jollaista olen usein yrittänyt mutta josta aiemmin olen aina luopunut. Paremmalta on sittenkin tuntunut sanoa asiat loppuun ja mahdollisimman selvästi. Olen muodostanut ajatuksen: en ole runoilija. Mutta ehkäpä olenkin! Tässä tapauksessa katkelmallinen ratkaisu lopulta toimi. Pidin huolen, ettei mikään tekstinpätkä ole täysin irrallinen vaan liittyy aiheen tai ajatuksen puolesta johonkin toiseen lauseeseen tai kirjan fyysiseen elementtiin.

Kirjassa – ja kirjalla – kysellään, mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa, miksi emme oikein pidä elämästä.

Kuoriutumattomat on kirje liikkeestä ja sen pysäyttämisestä, reliikeistä ja jäänteistä ja metsästysmuistoista, tappamisesta, kärsimisestä ja kärsimättömyydestä, armosta, hiljaisuudesta ja nimettömästä ahdistuksesta, kalvavasta halusta säilyttää jokin, mikä ei säily, halusta nähdä sisälle sikiämisen hetkeen. Ynnä muusta sellaisesta.

Martin kuvat tulostettiin Hahnemühlen riisipaperille mustesuihkutulostimella. Tein sen itse, ja se oli kaameaa, sotkuista ja turhauttavaa työtä. Otan mieluummin kaiken pimiön vaivan ja hankaluuden. Mutta koska jälki on niin selvästi omalla tasollaan erityisesti laserprintteihin verrattuna, ei tämä sittenkään jääne viimeikseksi kerraksi, kun Bokeh-kirjahkoon tehdään jotakin mustesuihkuprintterillä. Kuvalajin hienosteleva nimi muuten on pigmenttivedos, ja tehtyäni niitä 300 A4-arkin verran (yhteensä 1200 pientä printtiä) aloin käsittää, miksi valokuvataiteessa halutaan kutsua tulosteita vedoksiksi: niitä ei tehdä nappia painamalla vaan teknisiä ongelmia ratkomalla. (Pigmenttivedoksiksi pitäisi tosin nimittää myös lasertulosteita, kuten kopiokoneella tehtyjä “monisteita”; ihan oikeaa väripigmenttiä niissäkin on, se vain on toisella tapaa kiinnitetty paperiseen alustaansa.)

Sisäkannen tittelit on ladottu metallikirjakkeista ja painettu käsikäyttöisellä prässillä. Vasta tehtyäni kannet aloin miettiä, mistä otsikon kirjaintyyppi onkaan tuttu: Atget’n vanhojen Pariisin-kuvien markiiseista ja plakaateista vai Helvetin enkelien selkälogosta.

On miellyttävää olla kirjailija ja julkaista teos, jota kirjallisuusinstituutio ei kykene sisäistämään.

Siinä, mikä lehtien kulttuuriosastojen ja kirjakauppojen näkökulmasta hyväksytään kirjallisuudeksi ja mikä ei, on kysymys vaikutelmasta, epätäsmällisistä säännöistä, eli käytännöistä.

Mikä kirja on? Kirjallisuusinstituutio ei kysele tätä vaan tyytyy tietämään vastauksen lonkalta.

Eilen luin lehdestä, että Amanda Gormanin kuuluisaksi tulleen “virkaanastujaisrunon” suomennoksesta on nyt tehty “kirja”. Se on kirja, vaikka siinä on vain 32 sivua – mielekkäämpää olisi ollut tehdä runovihko tai lentolehtinen tai zine tai julkaista teksti kirjallisuuslehdessä ja netissä. Mutta haluttiin kirja, oikea kirja, jonka voi ostaa ja lukea niin kuin kirjoja ostetaan ja luetaan. Sillä jos se ei ole kirja, se ei ole oikein mitään, ajattelee kirjallisuusinstituutio. Gormanin tekstin pääformaatti on tietysti äänikirja, mutta äänikirjakin tarvitsee yhä kirjan jalustakseen ja ankkurikseen (melkein mitään ei julkaista vain äänikirjana).

Muistan myös, kun Poesia lanseerasi kauniin Poesiavihkot-hankkeensa, jossa kirjan itsevaltius kirjallisuuden hyväksyttävänä julkaisumuotona kumotaan. Jossakin oheistekstissä tekijöitä kehotettiin huomioimaan se seikka, ettei Poesiavihkoissa julkaiseminen kovin vakuuttavasti lihota teosluetteloa ainakaan apuraharaatien silmissä. Poesiavihkon julkaiseminen ei ole sama asia kuin kirjan julkaiseminen. Vihko on liian pieni ja huomaamaton. Pitää olla kirja, jos haluaa institutionaalista huomiota tekstityölleen. Vihkolla ei kukaan ansioidu. Vihkoon ei liioin kirjallisuuskritiikki koske. Kritiikki ja muu julkinen vastaanotto suostuu taipumaan vain kirjojen puoleen.

Omassa Häviössäni – joka sekin uhmasi kirjan ulkoisia sopivuuskriteerejä stiftaten sidotulla muodollaan ja pystysuuntaisella avautumissuunnallaan – arvelin, että ensimmäinen esseekokoelmani sivuutettiin Hesarin esikoiskirjakilpailussa sen ulkonäön vuoksi. Kirja oli pieni ja tuhruinen ja ilmoitti sisältävänsä “esseitä”. Sen oli julkaissut pieni ja hämyinen Savukeidas. Kun kävi ilmi, että ihmiset kuitenkin lukivat ja jopa ostivat sitä niin kuin kirjaa luetaan ja ostetaan, lehti katsoi tarkemmin ja otti kirjan mukaan seuraavan vuoden kisaan. Hesarin kilpailu on yllättävänkin tärkeä työkalu kirjallisuuden rajojen määrittelyssä. Esikoiskirjailijuuden kriteerit ovat epämääräiset ja spekulatiiviset. Omakustanteet eivät yleensä kelpaa, mutta ei niitä ole kategorisesti uloskaan suljettu. Hyvässä muistissa on, kuinka Leevi Lehdon Ntamo aikanaan järkytti esikoisteoksen konseptuaalisia perusteita tuottamalla lyhyessä ajassa suuren joukon on-demand-painatettuja tekstiläpysköjä. Tekijän tunnistamisessa esikoiskirjailjaksi käytetään “kokonaisharkintaa” eli jonkinlaista valistunutta, hyväntahtoista, pehmeää mielivaltaa. Taitaa olla hyvin selvää, että esimerkiksi Ida Pimenoff on tämän vuoden esikoiskirjailija, vaikka hän on ennen uutta romaaniaan julkaissut kolme kirjaa; niissä vain ei ole riittävästi oikeanlaista tekstiä. Vanhat ja vakaat kustantamot ovat eräänlaisia lisenssilaitoksia. Ne lyövät kirjoihin leimansa: tämä on kirjallisuutta, ettekä te (yleisö, kriitikot, media) voi sitä kiistää. Nämä ovat tapoja, joilla paino- ja muiden monistuskoneiden käyttöä ja siten kirjallisuuden piiriä yhä valvotaan ja rajoitetaan. (Kun painotekniikka uuden ajan alussa riistäytyi käsistä, alkoivat hallitsijat ja valtiot ja kirkko eri tavoin suitsia sitä, jakaa ja evätä lupia, ottaa anarkistista tekniikkaa hallintaansa. Samantapaista on tapahtunut internetin tapauksessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta sitä eivät ottaneet haltuunsa valtiolliset vaan kaupalliset toimijat.) Tilanne on nyt muuttumassa. Parissakymmenessä vuodessa Helsingin keskustan kivilinnat ovat vähenneet noin yhteen. Kirjallisuuden määrittely ja julkaiseminen on monimuotoistumassa, ja myös Bokeh toimii siellä missä se näkee eniten uusia mahdollisuuksia: kopiokoneiden, nippuleikkureiden ja satulanitojien luona.

Pienistä piireistä

Nuori Voima -lehden päätoimittaja Taija Roiha kirjoitti Bokeh-projektistani pitkähkön blogimerkinnän otsikolla “Takaisin luostariin”. Hienovarainen, utelias, hauskalla tavalla hämmentynyt teksti on editoitu nettiin siten, että koholle nousee Bokeh-manifestista ja myös Laura Lindstedtin “äänikirjaesseestä” luettujen “elitismin” ja “selektiivisen luksuksen” päivittely: nuo piirteet ja etenkin niiden käyttö julkaisujeni “markkinoinnissa” (sellaistako siis on!) “arveluttavat”.

On ehkä hupaisaa, että “elitismi” arveluttaa juuri Nuoressa Voimassa. Lehti itsehän oli vuosikausia pahimmanlaatuisen elitismin ohittamaton päämaja suomenkielisessä kirjallisuusmaailmassa. (Vuosituhannen vaihteessa lehteen sai kirjoittaa aivan mitä huvittaa, koska jutun kuitenkin luki vain muutama tuttu ja puolituttu eikä varmasti yksikään tuleva kouluampuja. Mutta kuten tiedämme, sitten maailma muuttui.)

Ingressin ja nostojen alla Roihan blogikirjoitus kuitenkin on kärsivällinen läpikäynti samoista seikoista, joita olen miettinyt ja joiden seurauksena rupesin kirjahkojani tekemään.

Roiha päättelee tekstinsä toteamalla, että Bokeh-esseevihkot ovat “itse asiassa varsin maanläheisiä”. Hyvä, sillä juuri sellaisiksi ne on tarkoitettukin. Ne eivät halua olla “hienoja” tai hennon auraattisia, helposti särkyviä, vaan tarkoituksenmukaisia, käyttökelpoisia. Tässä koko pointti.

Paitsi kokonaan kuvataiteen sisällä julkaistuista taiteilijakirjoista (joko uniikeista tai hyvin pienieditioisista), myös painetuista “oikeista” kirjoista kirjahkot eroavat ehkä kooltaan ja toteutustavoiltaan, mutta varsinkin hinnoiltaan. Uusi suomenkielinen sanataideteos (“oikea kirja”) maksaa kirjakaupassa helposti 30, usein melkein 40 euroa, koska hintaan on mahdutettu kaikki raskaan prosessin aiheuttamat kulut. Bokeh-kirjahko maksaa 15 euroa, koska tuotantokuluja ei juuri ole. Tietyssä katsannossa on aivan selvää, kumpi näistä julkaisumuodoista on “demokraattisempi”. (Mutta ei tämä Bokehille mikään ylpeilyn aihe ole. On erilaisia kirjoja, ja pitääkin olla, siinä kaikki.)

Mutta enemmän kuin Bokehin varsinainen toiminta, Roihaa “arveluttaa” juuri meta- ja oheisteksteistä (“markkinoinnista”) välittyvä asenne, tausta-ajattelutapa, jonkinlainen “luovuttamisen” henki: on luovutettu “sen ajatuksen kanssa, että lukeminen voisi olla arvokasta kenellekään muulle kuin valikoidulle, tarkoin rajatulle joukolle hyvin koulutettuja lukijoita”. Näin ollen “eksklusiivisuus muuttuu arvoksi itsessään”.

Tämä – “ekslusiivisuuden ihannointi” – on kyllä pelkkää olettamista.

(Varmaankin manifestini, jo lajinsa puolesta, tekee tuon oletuksen helpoksi, minkä Roihakin panee merkille.)

(En tiedä, tuleeko Bokeh-manifestista pitkäikäinen. Ainakin otin jo oikeudekseni muuttaa sitä tarpeen ja tilanteen vaatiessa. Ei ohjenuorille! Toiminta ennen sääntöjä! Kenties teen manifestista pian paperiversion, sellaisena se arkistoitukoon.)

Tosiasioita ei tarvitse ihannoida.

Mikään kirjallisuus ei ole eksklusiivista, ulossulkevaa. Se on aina julkista. Sen ympärillä ei voi olla näkyviä eikä näkymättömiä muureja.

Sen sijaan valtava osa kirjallisuuden potentiaalisesta yleisöstä on ulossulkevaa suhteessa kirjallisuuteen.

Luulen nimittäin, että me kaikki tiedämme, mitä “vähälevikkisyys” tarkoittaa suomen kielialueella. Se tarkoittaa parinsadan, ehdottomasti enintään tuhannen niteen levittäytymistä puhujien ulottuville. Se tuntuu riittävän. Voidaan kyllä hartaasti toivoa, että määrät olisivat suurempia; voidaan ajatella hyvää suomenkielisistä lukijoista ja olla “luopumatta” ajatuksesta, että potentiaalisia lukijoita onkin viisi ja puoli miljoonaa, ja ottaa esseeproosakirjasta puolentoista- tai sadantuhannen kappaleen painos. Niin ei kuitenkaan tee yksikään kustantaja tai julkaisija, joka vähänkään ajattelee liiketaloudellisia seikkoja tai silkkaa resurssien käyttöä. Hän tilaa kirjapainosta kahdeksansataa kappaletta, joista puolet jää avaamattomiin pahvilaatikoihin Kirjavälityksen varastoon. (Minä eroan tästä kustantajasta tekemällä itse 150 kappaletta, joista neljä jää minulle tekijänkappaleiksi.)

Luulen myös, että me kaikki tiedämme, että menneisyydessä, kirjan valtakaudella, jopa odotettavalta levikiltään mitättömän runokirjan saattoi kustantaa melko turvallisin mielin, kunhan kustantamon levityskanavat olivat kunnossa, sillä se todennäköisesti tilattiin melkein kaikkiin Suomen julkisiin kirjastoihin. Merkittävä, vähintään nollatulokseen johtava levikki oli taattu.

Kun kirjoitin manifestissani, että “on tavoiteltava pientä yleisöä”, taustalla oli tällaisia tosiseikkoja ja niiden aktiivista myöntämistä.

Ovatko vastakkain toiveajattelu ja elitismi?

Ajatus kirjallisuudesta “demokraattisena voimana”, joka muka on kaikkien ulottuvilla ja kiinnostaa periaatteessa kaikkia – vai “norsunluutorni” ja “luostari”, jonne vetäytyä kauas massoista, viettämään “pimeää keskiaikaa”?

Tyhmiä kysymyksiä. Ei tarvitse valita. Voidaan toimia myös todellisuuden ehdoilla ja katsoa miten käy.

Huomasin eilen, onneksi ajoissa, että Lindstedtin esseevihko Kirjoitettu luettavaksi on käytännössä loppuunmyyty. Olen toimittanut sitä kirjakauppoihin ohi nettikaupan myyntisaldon. Kun nyt lähetän kuusi kappaletta Kansalliskirjastolle, jäljellä on vain pari hassua arkistokappaletta.

Esseevihkon editio (170 kpl) olisi siis voinut olla suurempikin. Loppu tuli parissa kuukaudessa. Kyllääntymispiste olisi varmaan ollut jossakin 250 kappaleen tienoilla. Omaa Patti Smith -esseevihkoani (myös 170 kpl) myin vajaan vuoden. Sekin on nyt lopussa.

Molemmat tekstit on tarkoituksenmukaista (tärkeä Bokeh-hyve!) julkaista myös jossakin muussa muodossa. Patti-esseeni on jo julkaistukin, äänikirjassa.

Vielä sananen lukemisesta.

Kirjallisuuslehden päätoimittajaa kiinnostaa kirjallisuus, luettava, mutta minua kiinnostaa enemmänkin kirja, kolmiulotteinen, pääosin paperista valmistettu esine, jolla on tietty tekninen, taloudellinen, kulttuurinen ja taiteellinen historia.

Kirja ei välttämättä ole luettava, luettavaksi valmistettu. Lukeminen ja kirja eivät pakolla kuulu yhteen.

Kirjalla on mahdollisuuksia, vaikka kaikki teksti olisi järkevää julkaista netissä. Vieläpä: juuri tästä syystä kirjalla on uusia mahdollisuuksia!

Toistaiseksi ilmestyneissä Bokeh-julkaisuissa on yhteenkin laskettuna sangen vähän tekstiä, ts. “luettavaa”. Tomi Hyttisen Mäkitorpantiessä on vain takakansiteksti. Työpöydälläni on parhaillaan toinen yhteistyö kuvataiteilijan kanssa, vihko, johon ei aiota painaa yhtään sanaa.

Tätä tarkoittaa Bokehin liikuskelu kuvataiteiden alueilla, ja tällaisten julkaisujen äärellä “elitismin” ja “eksklusiivisuuden” ja “demokraattisuuden” kysymykset huojahtavat, sillä ne on parasta suhteuttaa moniin muihin kuvataiteen lajeihin, joissa mitään monistamista ei tapahdu: maalarit, esimerkiksi, tekevät melkein aina uniikkeja esineitä, jotka joku voi ostaa ja viedä kotiinsa ja olla koskaan näyttämättä kenellekään.

Kuulumisia

Olen tehnyt pitkiä päiviä Bokeh-pajalla. Martti Jämsän ja minun Kuoriutumattomat-kirja on sidottavana. Editio on 100 kappaletta.

Työ on kestänyt vuosia ja käynyt läpi monia vaiheita. Nyt vihdoin teos alkaa tulla esiin. Ja alkaa myös paljastua, millainen siitä lopulta tuli.

No millainen? En tiedä miten sitä kuvailisi. Se ei oikein ole taiteilijakirja. Tavallisesta kirjasta se on kaukana. Se ei ole valokuvakirja eikä kirjallisuuden teos.

Ehkä se on vain “kirja, aivan yksinkertaisesti”, kuten Mallarmékin luonnehti haaveidensa Kirjaa.

Ehkä se on nimensä mukainen, toistaiseksi, ehkä ikuisesti, keskeneräinen. Tuleva kirja.

Kuoriutumattomissa on minun tekstini, fragmentaarista proosaa, osin ehkä runoutta, lähinnä muistiinpanoja, ja Martin kuvat, pigmenttivedoksia eli mustesuihkutulosteita, kaksitoista jokaisessa kirjassa. Niiden tekeminen oli, tulkoon sanotuksi, aivan hirveää. Mustesuihkutulostimet eivät ole kirjanteon välineitä. Mutta saimme hienot vedokset. Kuoriutumattomat on lintukirja, vain vailla lintuja.

Kävin viime viikolla Nide-kaupassa juttelemassa Rax Rinnekankaan kanssa Patti Smithistä ja vähän myös lukemisesta yleensä, sillä kävi ilmi, että Rax oli ollut hyvin vaikuttunut Laura Lindstedtin Kirjoitettu luettavaksi -esseestä (BOKEH#008). Hän oli kirjoittanut sen pohjalta pitkän nettiesseen, jossa julkaisun todetaan olevan “vuoden tärkein kotimainen kirja”. Paljon muutakin, tärkeämpää, siinä sanotaan.

On helpottavaa huomata, että keskustelu kirjallisuuden identiteetistä taiteenlajien joukossa ja kirjan olemassaolon ehdoista on sentään alkanut!

Image haastatteli minua Bokeh-asioista. Juttu ei ehkä vielä ole netissä. Olin huomaavinani, että minua nimitettiin ingressissä “kulttuurikonservatiiviksi”. En tiedä mikä se on, mitä etuliite “kulttuuri” tarkoittaa, mutta minkäänlaiseksi konservatiiviksi en ole koskaan tunnustautunut tai itseäni kokenut. Samantekevää tietenkin, sanokaa miksi haluatte.

Bokeh kuitenkin on avantgarde-hanke. Katseen täytyy olla tulevassa ja työkalujen testattuja. Vain vastavakiintuneeseen on suhtauduttava epäluuloisesti. Vain nykyhetken normeineen voi turvallisesti unohtaa.

Hankin värikopiokoneen. Kohta alan tehdä sillä valokuvakirjoja, joita “hyvän painojäljen” ystävät eivät kestä katsoa.

Kuvassa fotoliikkeen tekemä “kymppikuva” Xeroxilla reprottuna.

Bokeh-nettisivut avattu

Aika tarkkaan vuosi sitten, keväällä 2020, kun olin juuri hylännyt noin 17 vuotta pitämäni työpöytäpaikan Kruununhaassa ja muuttanut uudelle tilavalle työhuoneelle ja hankkinut sinne käytetyn Toshiba-kopiokoneen sekä ison paperileikkurin, ryhdyin äkkipäätä tekemään ensimmäistä Bokeh-julkaisua. Ikään kuin jokin tiedostamaton odotus olisi vihdoin päättynyt!

Sakari Pälsin vuosikymmeniä sitten valottamaan filmiin perustuva Sekalaisia kokeita valmistui muutaman hurmioituneen viikon aikana. Olin häkeltynyt ennen kaikkea kopiokoneeni nöyrästä kyvystä tuottaa kauneutta ja järjestystä hajanaisten ideoideni pohjalta.

Sekalaisten kokeiden jälkeen Bokeh-konsepti tuntui minusta jo valmiilta. Ihanteenani oli ottaa ”tuotantovälineet” omiin käsiini, eli tehdä itse, ns. käsityönä, kaikki mikä vain on mahdollista, ja julkaista harvakseltaan pienieditioisia (5–200 kpl) paperiteoksia, jotka taiteellisessa mielessä tai ”sisällöiltään” liikkuvat kuvataiteiden ja kirjallisuuden välillä. Kirja monistettavuuteen perustuvana taidemuotona yhdistää kaikkia Bokeh-julkaisuja.

Jo vuosien ajan olin silloin tällöin tehnyt ja julkaissut erilaisia pieniä monitaiteisia omakustanteita, mutta ajatus järjestäytyneemmästä pienjulkaisujen tekemisestä oli sekin pyörinyt mielessäni kauan. Nimeä mietin aikani, kunnes ”Bokeh” ehdotti itseään niin käskevästi, että ainoaksi tehtäväksi jäi selvittää, eikö kukaan tosiaan ollut vielä perustanut tämännimistä valokuvakirjasarjaa tai kustantamoa. (Sanalla tarkoitetaan valokuvauspuheessa vaikutelmia, joita etenkin vanhat linssit suurilla aukoilla tuottavat epäteräväksi jäävään taustaan.)

Bokeh-logon tein skannaamalla irtokirjaimia Ranskassa vuonna 1875 painetusta ”almanakasta”, jossa on kuuluisuuksien elämäkertoja. En tiedä kirjaintyypin nimeä, mutta jokin Didot-muunnelma se lienee. (K on harvinainen kirjain ranskassa. Löysin sen lopulta paikannimestä Dunkerque, kätevästi vieläpä alkuperäisellä välistyksellä e:n kera!)

Tätä kirjoittaessani Bokeh-julkaisuja on kertynyt seitsemän.

Kahdeksas, kataloginumeroltaan BOKEH#006, on parhaillaan sidottavana. Se on minun ja valokuvataiteilija Martti Jämsän vuosikausia ”haudottu” kuva- ja tekstiteos Kuoriutumattomat, ”lintukirja vailla lintuja”.

Työpöydällä on odottamassa useita omia ideoitani sekä joukko yhteistöitä toisten tekijöiden kanssa. Erityisesti jälkimmäisten tekeminen on ylellisyyttä, jonka mahdollistaa Koneen säätiöltä saamani kolmivuotinen työskentelyapuraha. Muiden tekijöiden töiden toteuttaminen ja julkaiseminen tulevina vuosina on minulle myös eräänlainen ”ihana velvollisuus”. Uusimmat julkaisut, Laura Lindstedtin esseevihko Kirjoitettu luettavaksi ja Tomi Hyttisen valokuvakirja Mäkitorpantie näyttävät tietä.

the Manifesto perustuu osittain tekstiin, jonka kirjoitin heinäkuussa 2020 erästä poikkitaiteellista tilaisuutta vaten. Pahoittelen paavillista me-puhujaa! Manifestin laji velvoittaa. Tämä pateettinen teksti on kyllä ohjelmanjulistus, mutta pidän oikeutenani muuttaa sitä milloin tahdon, ohjelman toteutuessa.

Pääsiäisenä 2021
Antti Nylén